Positiivisen luottotietorekisterin haasteista

Julkaistu 1.8.2017

Euroopan yleisen tietosuoja-asetuksen soveltamisen alkamiseen on elokuun ensimmäisenä päivänä vielä 297 päivää aikaa. Siirrymme eurooppalaisen lainsäädännön aikakauteen. Nuo käytössämme olevat päivät tulevat osoittamaan (ehkä) mikä on ns. positiivisen luottorekisterin kohtalo. Viimeksi kirjoitin positiivisista luottotiedoista blogissani jo 1.7.2016, mutta tässä vielä ajatuksiani uudelleen.

Luottorekisterin tarvetta perustellaan – anteeksi – vähän hurskaasti ylivelkaantumisongelmalla analysoimatta sen tarkemmin ongelmien syitä. Niitä ovat ilmeisesti esimerkiksi vastuullisen luotonantotavan huono noudattaminen ja siihen liittyen ongelmat muussa sääntelyssä (korko- tai velkakatto), yleiset taloustilanteesta johtuvat syyt, kuten konkurssit ja työttömyys, elämäntilanteen yllättävät muutokset, esimerkiksi avioerot, sairastumiset, ylipäänsä ehkä joltain osin elämän hallintaan liittyvät ongelmat ja kaiketi myös yhteiskunnallisen tukiverkoston palvelukyvyn muutokset. Näitä syitä ei välttämättä mistään rekisteristä koskaan löydy. En mitenkään pyri vähättelemään niitä ongelmia, jotka ylivelkaantumisesta aiheutuvat.

Aluksi totean, että ajatus positiivisesta luottorekisteristä on modernin tietosuojan aikana kovasti vanhentunut. Siitä puhuttaessa näyttäisi jäävän tekemättä analyysi siitä, mihin tietosuojalainsäädännöllä pyritään ja toisaalta mihin positiivinen luottorekisteri johtaisi. Tietosuoja-asetuksen tarkoituksena on luoda myös rahoitusmarkkinoille aitoa ylikansallista eurooppalaista kilpailua. Miten suomalaiset kuluttajat pärjäisivät jossain halvemman rahan maassa, jonka luotonantajien tulee noudattaa myös vastuullisen luotonannon vaatimusta. Tietosuojalainsäädäntö ei puolestaan estä käsittelemästä tarpeellisia henkilötietoja, kuten velkasuhteen osalta tietoa muista vastuista ja muista takaisinmaksukykyyn vaikuttavista seikoista. Mistä tai miten tietojen oikeellisuus voidaan tarkastaa? Sehän on jo nyt, kuten me kaikki tiedämme, sallittua erilaisista vero- ja palkkatodistuksista. Vaan niitäpä on vaikeampi nettipalveluissa käyttää eikä luotonantajia näytä ne edes välttämättä kiinnostavankaan. Helpompi kun on vähän tinkiä vastuullisen luotonannon periaatteista. Näiden toimijoiden riskinoton vastapainoksi voitaisiin myös harkita jonkinlaista seuraamusten tasaamisjärjestelmää.

Jos maahan säädettäisiin laki pakosta käyttää perustettavaa positiivista luottorekisteriä, vaikkapa kiristyvänä hyvän luotonantotavan vaatimuksena, on kysyttävä, kuka sen rahoittaisi ja kuka olisi sen ylläpitäjänä. Jos rekisterinpito uskottaisiin jollekulle yksityisen puolen toimijalle, voisi se merkitä monopolin perustamista tai vastaavasti valtion toimiessa rekisterinpitäjänä valtion roolin kasvattamista rahoituspalveluissa. Olen muuten aiemmin näissä blogeissani pohtinut muun muassa sitä, tuleeko palveluväylä aikanaan johtamaan siihen, että luottotietoja tarvitseville tulisi suora pääsy lainsäädännön puitteissa julkisiin maksuhäiriötietoihin. Nyt rakenteilla on viranomaistarpeita varten tilitietojen kyselyjärjestelmä!

Finanssiala on tämän vuoden keväällä ilmoittanut kääntäneessä kelkkansa ja ryhtyneensä kannattamaan positiivista luottorekisteriä. Pankkien tiedollinen ylivoima asiakkaansa tilanteesta helpotti heistä kiinnipitämistä. Kuluttajien on ollut vaikeaa kilpailuttaa luotonantajiaan. En tiedä, mistä tämä pankkien mielenmuutos johtuu, mutta esitän kaksi arvausta: tietosuoja-asetukseen perustuva henkilötietojen siirrettävyys (data portability) ja lausuntokierroksella oleva hallituksen esitys maksutoimeksiantopalvelujen ja tilitietopalvelujen institutionaalisesta sääntelystä (ml. overlay-palvelut). Kyseinen hallituksen esitys puolestaan perustuu EU:n maksupalveludirektiiviin. Ne kumpikin ilmentävät myös tietosuojaan tukeutuvaa MyData-ajattelua. Ne myös toimivat rajat ylittävissä rahoituspalveluissa. Finanssivalvonnan maksupalveludirektiiviä koskevan tiedotteen mukaan: "Tilinpitäjäpankkien on mahdollistettava näille kolmansille palveluntarjoajille pääsy asiakkaan tileille asiakkaan nimenomaisen suostumuksen perusteella." Ehkäpä siis kolmannen osapuolen tarjoama palvelu tekee asiakkaan itsensä pyynnöstä häntä koskevan riskiarvion (kts. tietosuoja-asetuksen 22 artikla).

Keskitetyn rekisterin perustaminen ja ylläpitäminen on hankalaa ja se maksaa. Keskitettyihin järjestelmiin liittyy aina tietoturva- ja palvelutaso-ongelmia. Lisäksi tällaiseen rekisteriin merkittäisiin myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät enää asioi aktiivisesti luottomarkkinoilla. Elleivät sitten rekisterin avulla suoritetun markkinoinnin myötä hekin palaisivat luottojen pariin.... Edellä kuvaamassani järjestelmässä käsiteltäisiin luottotietoja vain sellaisten henkilöiden kohdalla, jotka asioivat luottopalveluiden kanssa. Mistä muuten luottorekisteriin saataisiin tieto ulkomailta saaduista luotoista? Vastavuoroisuuden periaatteen pitää toimia, ettei tule markkinahäiriöitä.

Minusta pitäisi siis vakavasti arvioida, tulisiko paremminkin paineita lyödä luotonantajien suuntaan, että ne noudattaisivat vastuullista luotonantoa ja markkinointia ja ettei ihmisiä tarvitsisi pakkorekisteröidä. Teknologia näyttäisi tarjoavan mahdollisuuksia, oikein ja tietosuojan ehdoilla toteutettuna, palvella kumpaakin luottosuhteen osapuolta.

Joskus luottorekisterin perustamisen puolesta käytetään argumenttina verotietojen julkisuutta. Silloin olisi kyllä huomattava, että verotietojen julkisuus perustuu pohjoismaiseen julkisuusperiaatteeseen, jonka tarkoituksena on auttaa kansalaisia valvomaan viranomaisten toimintaa, ei luottotietobusineksen tarpeisiin valvoa kaikkia kansalaisia.

Hyvää kesän jatkoa!