Minulla ei ole mitään salattavaa ‒ maailman toiseksi yleisin valhe?

Julkaistu 1.2.2018

Kun keskustelupalstoilla käydään tietosuoja-aiheista keskustelua, saamme aika nopeasti lukea klassisen "minulla ei ole mitään salattavaa" -parahduksen. Sitten vastakommenttina luemme huolen vallanpitäjien vaihtumisesta. On aika tarkastella otsikkoväitettä – myös maailman toiseksi yleisemmäksi valheeksi kutsuttua ‒ vähän tarkemmin. Yleisinhän on väite "perehdyin käyttöehtoihin".

Tietosuoja täytti vuoden alussa Suomessa komeat 30 vuotta. Ruotsalaiset ehtivät kuitenkin meidän edellemme. Siellä jo 1970-luvun alussa ajettiin erään pitäjän asukkaiden tulotietoja sisältäneet eri rekisterit ristiin ja todettiin, että kaikki valehtelevat. Selityksenä tälle lopputulokselle oli, että tulokäsite vaihteli eri rekistereissä; yhdessä rekisteröitiin nettotulot, toisessa palkkatulot ja kolmannessa kokonaistulot. Oikeassa elämässä tämä johtopäätös olisi voinut johtaa oikeusmurhiin myös niiden kohdalla, joilla "ei ollut salattavaa". Tarvittiin siis tietosuojalaki suojaamaan ihmisten oikeuksia. Kysymys ei siis ole salaamisesta. Olettehan muuten huomanneet, että salassapidosta säädetään julkisuuslaissa (!) ja monissa erityislaeissa.

Mitä voimme sitten päätellä henkilöstä, jolla ei ole sanojensa mukaan mitään salattavaa?

Ainakaan hänellä ei näyttäisi olevan pankkikorttia. Fivan äskeisessä kannanotossa screen scrapingiin todettiin, ettei sellainen toiminta, jossa asiakas joutuisi luovuttamaan pankkitunnuksensa kolmannelle, ole sallittua. Muutama vuosi sitten pankkien myöntämiä maksu- ja automaattikortteja oli liikenteessä n. 8,22 miljoonaa kappaletta.

Hän ei myöskään näyttäisi harjoittavan sellaista ammattia, jota koskevat salassapitosäännöt. Tällaisia ammatteja ovat mm. asianajajat, pankkivirkailijat, sote-tehtävissä työskentelevät, toimittajat jne. JulkiTerhikissä (Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden keskusrekisterit) lienee yli 200.000 rekisteröityä ammattihenkilöä. Taitaapa myös työsopimuslaissa olla jonkinlainen yleinen lojaliteettiperiaate mainittuna liikesalaisuuksien ilmaisemiskiellon lisäksi.

Muistaakseni Tilastokeskuksen vuosia sitten tekemästä tutkimuksesta ilmeni, etteivät ihmiset olleet kovinkaan huolissaan tietosuojastaan. Sen sijaan he kyllä halusivat tietää, kuka heitä koskevia tietoja kerää ja mihin tarkoitukseen. Samoin heitä kiinnosti tietää, millaisten tietojen perusteella viranomaiset heitä koskevia päätöksiä tekevät. Erityisen huolissaan vastaajat olivat sen suhteen, saako heidän naapurinsa tietää jotain vastaajia koskevia tietoja. Ehkäpä Ei salattavaa -hahmomme onkin erakko?

Myös huolettomalta vaikuttavan some-nuorison suhtautumista on tutkittu, eikä uutta ole ilmennyt auringon alla tässäkään suhteessa. Heillä jos kellä nimittäin on edelleen salaisuuksia, joita ei kerrota edes vanhemmille. Ehkä tästä voidaan päätellä jotain henkilömme iästä.

Eikä tässä vielä kaikki; siirrytään surullisimpaan osaan. Ymmärtääkseni sosiaalisiin suhteisiimme ja ystävyyteen kuuluu, että meille voidaan kertoa luottamuksellisesti asioita. Suljemme tunteemme, toiveemme ja pelkomme kirjesalaisuuden turvaamaan viestintään, olipa se paperilla tai digitaalisessa muodossa.

Onkohan niin, että ihmisellä jolla ei ole mitään salattavaa, ei ole myöskään perhettä ja ystäviä, huolia tai toiveita. Täytyypä olla todella kurjaa elämää!

Tietosuojalainsäädäntö omalta osaltaan antaa meille oikeuden päättää omista henkilötiedoistamme. Itse voimme mennä vaikka torille tai chattiin niistä kailottamaan. Mutta se joka ne sieltä kerää, ryhtyy rekisterinpitäjäksi. Tietosuojalainsäädäntö toimii siis silloinkin. Niille henkilöille, jotka väittävät ettei heillä ole salattavaa, totean, että ainakaan eräät viranomaiset eivät heitä usko, vaikka he kuinka todistaisivat olevansa rehellisiä. Tiedustelulait kun tulevat mahdollisesti koskemaan myös heitä.

 
Sivun alkuun |